Ilmastopolitiikan kesäkuun puhutuin kotimainen uutisjuttu tuli Yleisradiolta, kun sen toimittaja oli haastatellut St1:n Mika Anttosta kansainvälisten ilmastopoliittisten tavoitteiden vaikeuksista. Anttonen totesi jutussa seuraavaa: ”A-studiossa lappasi monta vuotta porukkaa kertomassa, että kaikki ratkaisut ovat olemassa, ja nyt pistetään vain toimeksi… Ja niin kauan kuin me toitotamme, että se on mahdollista, niin me tavallaan suljemme silmät totuudelta… – Ei sitä 80 prosenttia fossiilista energiaa pystytä vain tuulivoimalla ja aurinkovoimalla korvaamaan. Meillä ei riitä edes raaka-aineet tällä planeetalla.” Anttosen kommenttien pohjalta lähdin itse pohtimaan nimenomaan suomalaista ilmastokeskustelua ja -politiikkaa.

Suomessa on käyty vilkasta ilmastopoliittista keskustelua viime vuodet. Edellinen hallitus asetti Suomelle hiilineutraaliustavoitteen vuodelle 2035 ja nykyinen hallitus päätti sitoutua tavoitteeseen. Tavoite oli yksinkertainen asettaa, koska sen ajateltiin olevan saavutettavissa verrattain helposti. Näin ei kuitenkaan enää ole. Anttonen totesi haastattelussa kansainvälisestä tilanteesta, että narratiivi ”tahdosta” harhauttaa ajatuksia. Sama pätee myös Suomessa: 2035-tavoitteen uskotaan olevan saavutettavissa ilman, että asian äärellä pysähdyttäisiin tarkemmin pohtimaan sen realismia.

Petteri Orpon hallitus hyväksyi viime vuonna energia- ja ilmastostrategian, joka sisälsi arvion tavoitteen saavuttamisesta vuonna 2035. Arvion mukaan Suomi on vuonna 2035 34 Mt CO2-ekv:n päässä hiilineutraaliudesta.

Onko tämä erotus paljon vai vähän?

Mittakaava aukeaa, jos 34 Mt CO₂-ekv. vajetta verrataan karkeasti eri päästö- ja hiilivirtojen tämänhetkiseen suuruusluokkaan. Noin 34 Mt CO₂-ekv. mittaluokkaan päästään, jos kaikki seuraavat päästövirrat poistuisivat ja puunkäyttö vähenisi vastaavassa mittakaavassa:

• Raahen terästehdas,
• Tornion terästehdas,
• Porvoon öljynjalostamo,
• tieliikenne, joka aiheuttaa päästöjä,
• lentoliikenne Suomessa ja Suomesta,
• koko rakennustoiminta Suomessa,
• 3 sellutehdasta sis. puunkäytön ja
• 12 teollisen mittakaavan sahalaitosta sis. puunkäytön.

Korostettakoon erikseen, että edellä oleva laskelma ei ole yksityiskohtaisen tarkka, mutta tuon siinä esiin nimenomaan ilmastohaasteen kokoluokkaa.

Ilmastolain logiikka

Ilmastolaissa lukee seuraavasti: ”ihmisen toiminnasta aiheutuvat kasvihuonekaasujen päästöt vähentyvät ja nielujen aikaansaamat poistumat kasvavat siten, että kasvihuonekaasujen päästöt ovat enintään yhtä suuret kuin poistumat viimeistään vuonna 2035 ja että poistumat kasvavat ja päästöt vähenevät edelleen myös sen jälkeen;”.

Tämä kohta julkisessa keskustelussa ei näy riittävästi, vaikka linjaus on hyvin olennainen. Jos maankäyttösektori on nollatasolla vuonna 2035, tarkoittaa se käytännössä sitä, että kaiken muun yhteiskunnan tulee olla täysin päästötön. Vuonna 2024 maankäyttösektori oli päästölähde: päästöt olivat 9,8 Mt CO₂:ta, ja tästä viljelysmaan päästöosuus oli peräti 8,4 Mt CO₂:ta.

Lukijan kannattaakin pysähtyä miettimään, pystyisikö hän itse, hänen lähipiirinsä tai esimerkiksi yritys, jota hän johtaa tai jossa hän työskentelee, elämään tai toimimaan täysin päästöttömästi?

Yhtenä esimerkkinä voisi olla lentoliikenne, jota ei voida muuttaa täysin päästöttömäksi vuoteen 2035 mennessä. Mitä siis edellä kuviteltu ilmastolain tilanne tarkoittaisi esimerkiksi kansalliselle lentoyhtiöllemme tai valtio-omisteiselle lentokenttäyhtiölle? Koneet pysyisivät maassa ja kentillä ei olisi matkustajia. Suomalaisten vientitapaamiset lepäisivät laivayhteyksien ja Teams-kokousten varassa.

Mitä pitäisi tehdä?

Ilmastopoliittisen hiilineutraaliustavoitteen muuttamista vastustavat perustelevat kantaansa monesti ”ennustettavalla ja vakaalla toimintaympäristöllä”. Eli jos ilmastolakia avattaisiin, se toisi epävarmuutta toimintaympäristöön. Mielestäni toimintaympäristön uskottavuutta rapauttaa paljon enemmän se, että sääntelyä ei muuteta, jos tosiasiat sekä ympäröivä maailma muuttuvat. Pelkästään laskentaepävarmuudet veivät noin 17 Mt CO₂:ta Suomelta pois sen jälkeen, kun hiilineutraaliustavoite asetettiin. Tällä muutoksella ei ollut mitään vaikutusta ilmastolakiin. Jos Suomessa ei tapahdu jotain yllättävää käännettä maankäyttösektorin laskentametodeissa, jossakin vaiheessa maamme joutunee päivittämään kansallisen ilmastotavoitteensa.

Lisäksi yhtenä keskusteluhaarana on ollut, että Suomen maine ilmastoedelläkävijänä auttaa avaamaan ovia vientimarkkinoilla. Tätä en kiistä, varmasti hyvin monet yritykset hyötyvät Suomen ilmastobrändistä. Mielenkiintoista olisi muuten lukea analyysi siitä, kuinka monet asiakkaat ovat maailmalla valinneet suomalaisen tuotteen vaikkapa ruotsalaisen samanhintaisen ja -laatuisen tuotteen sijaan nimenomaan sen vuoksi, että Suomen valtiolla on kunnianhimoisempi ilmastotavoite kuin Ruotsilla.

Ilmastokeskustelussa tuodaan myös esiin EU-tavoitteet, joihin Suomi on sitoutunut. EU on kuitenkin ehkä jopa Suomea enemmän solmussa ilmastoasioissa. Esimerkiksi vuoden 2030 maankäyttösektorin tavoitteiden osalta Suomi ja Ruotsi ovat kaukana tavoitetasosta. Koko maanosan tasolla perässä ollaan kymmeniä megatonneja CO₂:sta. Komissiokin ajatteli, että maankäyttösektorista saadaan hyvä tukipilari fossiilitalouden jatkamiselle, mutta toisin taitaa käydä.

Vaikka ilmastopolitiikan kanssa on vaikeuksia, ilmastotoimia tulee kuitenkin tehdä jatkossa entistä tarmokkaammin.

Ilmaston kannalta on toivottavaa, että ilmastopolitiikan päätyökalusta eli päästökaupasta pidetään kiinni, eikä järjestelmää lähdetä rikkomaan. Suomi voisi myös arvioida, tulisiko fossiilipäästöjä ajaa alas entistäkin nopeammin niin kansallisesti kuin EU-tasolla. Jos se olisi järkevää, Suomen tulisi EU-tasolla ajaa aiempaa selvästi tiukempia tavoitteita päästökaupassa ja ottaa tämä yhdeksi strategiseksi tavoitteekseen.

Lisäksi seuraavallakin hallituskaudella todennäköisesti kohdistetaan toiveita valtion omaisuuden myyntiin ja kyseisten rahojen sitomiseen eri tarkoituksiin. Ilmastotoimien vuoksi Suomen pitäisi tehdä miljarditason julkisia investointeja teknisten nielujen kehittämiseen. Pohjoismaissa edetään vauhdilla teknisten nielujen osalta, ja Suomen tulisi pystyä tässä parempaan.

Ilmastopolitiikan uskottavuus ei lopulta ratkea siihen, kuinka kunnianhimoisia tavoitteita asetetaan. Se ratkeaa siihen, uskalletaanko tavoitteita, keinoja ja oletuksia arvioida uudelleen silloin, kun uusi tieto sitä edellyttää.

Tino Aalto, Sahateollisuus ry:n toimitusjohtaja